Finaaliin asti

Ei voitettu.

Pari viikkoa on nyt toivuttu Helsingin reissusta, joten vihdoin alkaa olemaan virtaa, ja jopa pieni hetki aikaa, purkaa hieman tuntojaan. Onpa sitä viimeisimmän päivityksen jälkeen ollut pari muutakin keikkaa. Ja studiossakin on käyty ja demot haettu painosta.

Muista keikoista sanottakoon vaikka, että Pilssivesirock itsessään on ikäpolveni lappeenrantalaisuuden yksi tunnusmerkkejä – tai ehkä nuorison mielestä jopa muinaisjäänne. Me entiset nuoret kutsumme tällaisia tapahtumia legendaarisiksi. Eikä kyseinen tapahtuma pettänyt tälläkään kertaa! Toinenkin hieno keikka heitettiin Prinsessa Armaadalla, sillä kertaa kannen päällä. Syksyn viimeinen lämmin päivä ja Arts at bars -tapahtuma. Itse roudattuna, kasattuna ja miksattuna suoritimme ensimmäisen ulkoilmakeikkamme. Olisi tuolla voinut olla 15000 ihmistä enemmänkin, ja laululava, mutta meni hyvin näinkin.

Takaisin Helsinkiin. Kyseessähän oli paitsi ensimmäinen keikkamme Isolla Kirkolla, myös kilpailu nimeltään Suomen paras duo. Päivätöistä jouduin lähtemään puolen päivän aikaan, ja kamojen pakkaamisen ja koirien hoitoon toimittamisen jälkeen rynnistettiin liikkeelle. Pieni pelko roudauspäivälle ajoitetun suurmielenosoituksen keskustaa tukkivasta vaikutuksesta osoittautui onneksi turhaksi, ja Hotelli Presidenttiin pääsi ajamaan lähes ilman ruuhkaa perille asti. Koska olemme niin hiton kivoja poikia (lue: yli-innokkaita) toimme siis omat soittimet paikalle, ja annoimme halukkaiden niitä myös lainata. Tällainen yhteistyökyvykkyys oli muuten myös yksi etukäteen mainituista arvostelukriteereistä. Eipä siinä, näin me ollaan toimittu aina ennenkin, kisa tai ei. Ehkä joskus ei roudata. Se voisi olla aika jännää.

Kisan järjestelyiden onnistumisesta sanottakoon vain näin poliittisesti, että aikataulu petti. Ja se ei ollut ainoastaan järjestäjien aiheuttamaa, vaan myös kanssakisailijamme kusivat tehokkaasti meidän muroihimme venyttämällä omia settejään annettujen rajojen yli.Tämä johti siihen, että meidän ollessa perjantain toiseksi viimeinen bändi, jäi meidän esiintymisemme siltä illalta kokonaan väliin ja siirtyi lauantaille. Olen tehnyt keikkoja jo aika kauan, mutta täytyy sanoa, että 8 tunnin latautumisen jälkeen keikan peruuntuminen oli tunteena ihan uusi. Jopa siinä määrin outo, että en keksi sille edes mitään sanaa.

No mutta! Lauantaina päästiin lauteille, ja hyvä niin. Vedettiin kolme biisiä hyvällä meiningillä. Täysiä, niinkuin aina! Sitten alkoi odottaminen. Noin tunnin päästä alkoikin finaaliin päässeiden julistaminen. Ja mehän päästiin! Tosin pääsemisemme julkistettiin vasta viimeisenä, eli jännitystä riitti ihan kotitarpeiksi. Ja se onkin vähän kummallista, että moinen jännitti. Enhän minä ole ollenkaan kilpailuhenkinen. Ja taas olin.

Semifinaaliin päässeille oli annettu ennakkotehtäväksi sovittaa uudelleen Tapio Rautavaaran Korttipakka, joka sitten tulisi esittää mahdollisen finaalipaikan osuessa kohdalle. Tai oikeammin duoille annettiin vapaat kädet tehdä kappaleelle mitä vaan. Ja mehän tehtiin! Parin viikon sävellystyön ja suuren kokeilujen ja muutosten määrän jälkeen vein kappaleen treenikämpälle, jossa askaroitiin vielä tunti jos toinenkin. Ja siitä tuli hyvä. Ja tämä kaikki vain, että saataisiin tietää finaalipäivänä, että kappaletta ei olisi pakko esittää finaalissa ollenkaan. No, kymmenestä finalistista kai kaksi sen sitten esitti, eikä läheskään kaikki olleet esitehtävää tehneet ollenkaan. Eihän se niin mene. Jos jotain sovitaan, niin siitä pidetään kiinni!

Me soitettiin Korttipakka. Ja oltiin pirun hyviä meiksi! Mutta ei tarpeeksi hyviä duoksi. Ainakaan niillä arvostelukriteereillä, jotka juuri tässä kisassa oli käytössä. Eikä siinä mitään, voittaja-duo oli kyllä mainio. Kyseisen duon huipputaitavan keyboardisti-pianistin, Panu Korhosen, pianoa perjantaina apuna roudatessani oli pakko tätä ihan vähän kehaistakin. Sillä tavalla ihan ilman mitään alatyylisiä viittauksia kastuneisiin kalsareihin. Tai sitten vähän lipsahti. Pari kolme muutakin finalistia palkittiin. Maininnan arvoisena mielestäni erityisesti Duo Popkone. Huikeita rock’n roll -äijiä aidoista aidoimmalla meiningillä varustettuna! Takahuoneissa oli selvästi vietetty aikaa, sen verran syvällä rintaäänellä sai viljellä veljien kanssa muusikkoläppää. Ja tämä sama hyväntuulinen maanteiden, takahuoneiden ja kinkkukiusauksen klangi paistoi mukavasti lavaltakin välispiikkien muodossa, ainakin jos osasi oikein kuunnella. Itse olisin laittanut nämä voittamaan.

Juuri arvostelukriteerit ovatkin tällaisten kilpailujen suurin ongelma. Miten arvotetaan esim. omat sävellykset suhteessa hienosti sovitettuun coveriin, uskomattomaan soittotekniikkaan, täysin autenttiseen soundimaailmaan tai jäätävään välispiikkiin? Joku minua suurempi on joskus sanonut viisaasti näin: “Writing about music is like dancing about architecture.” Kirjoittamisen kohdalle voisi varmaan jotenkin sovittaa myös sanan arvostella. Ehkä me olimme siis liian moonwalk fasadi, kun olisi pitänyt olla grand jeté atrium. Tai toisinpäin.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Ei ainakaan kovin suuri into kilpailla musiikilla. Tai jotenkin se pitäisi olla ainakin tarkemmin määritelty, mitä halutaan. Esim. “sävellä kannatuslaulu haluamallesi populistipuolueelle tai jääkiekkojoukkueelle” tai “soita nenäpillillä mahdollisimman nopeasti koko Nylon Beatin tuotanto”. Missään nimessä en sano, että ei enää koskaan. Koska kyllähän tällaisissa kilpailuissa pääsee keikkailemaan paikkoihin, joihin ei muuten ehkä tulisi päästyä. Ja tutustuu uusiin ihmisiin. Ja tärkeimpänä, tulee ehkä soittaneeksi ihmisille, jotka eivät muuten olisi meidän musiikkiamme tulleet kuuntelemaan, ja nyt ehkä tulevat uudestaan. Toisaalta sitä kai kaikki erikoisemmat keikat ovat? Kyläjuhlat, kesäkonsertit,  laivakeikat, hyväntekeväisyyskonsertit, Euroviisut. Miksi ei?

Lauri

ps. keikkalistalla on uusi keikkoja!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *