Hyvin käy.

Minä en kuule mitään. Tai kuulen paljonkin; huminaa, pörinää, särinää, kihahduksia ja vinkunaa. Mikään näistä äänistä ei kuitenkaan anna minulle sitä informaatiota, jota laulamiseeni tarvitsisin. Soittaminen vielä onnistuu näppituntumalta ja näköhavaintojen perusteella. Rytmi tuntuu rintalastassa. Laulanko oikeaa ääntä? Vaikka laulaisin äänet oikeassa järjestyksessä ja oikealla tavalla suhteessa toisiinsa, en voi mistään tietää olenko aloittanut oikealta korkeudelta. Nyt kuulen monitorista, kun laulan kirjaimen S. Mikki näyttää vehkeeltä. Se nousee ständissään koko ajan pystyyn ja joudun korjailemaan sitä. Paitsi että enimmäkseen en ehdi, kun pitää soittaa. Silloin nousen varpailleni, että yletyn. En rupea vaihtamaan, olkoon tuollainen. Kierto lisääntyy, lauluääni hiljenee. Miksi minulla on kolme sulamatonta kananrintaa mahassa? Pitäisikö vaan luovuttaa ja lähteä kotiin? Taidan huutaa seuraavat äänet. Onpahan kaikki taajuudet parin oktaavin alueelta. Se oikeakin. Tuo tuolla hymyilee. Ehkä se kuulee, että laulan väärin. Tai ehkä se viihtyy. Se nauroi, kun laulussa sanottiin hassusti. Kyllä se taitaa viihtyä. Minä mihinkään kotiin lähde. Nyt vedetään täysillä! Niin kuin aina.

Yksitoista tuntia aikaisemmin olin metsässä. Piti lähteä jo autolle, joten tähän asti kuivana ja puhtaana pysyneet koirat päättivät molemmat upottautua suohon. Hyvä. Haistavatpahan naapuritkin, että meillä ulkoillaan.

Kiire tuli taas pyytämättä ja helposti. Matkaan lähdettiin sopivasti myöhässä, että sai ajaa koko matkan ylinopeutta poliisia ja kameroita väistellen. Entouragessa oli Maiju, se meillä asuva, ja The Newfoundeadin kitaristi Janne. Maiju lupasi ajaa tämän kiireisemmän etapin, koska hänellä olisi pienemmät päiväsakot. Pidin tästä ajattelutavasta, ja toisaalta siitä, että minulla oli nyt hyvin aikaa lukea koko aamun pilpattaneen älypuhelimeni sisuksiin vyörynyttä enimmäkseen epäolennaista sisältöä. Minun ajovuoroni olisi sitten kotiin päin. Lupasin ajaa sillä ehdolla, että kyydissä ei kukaan olisi selvin päin. Janne lupasi tehdä parhaansa. Reipas poika.

Hyvinkäällä, Rock Bar Zoomin edessä, olimme sopivasti myöhässä, mutta silti tunnin ja 45 minuuttia liian aikaisin. Odotimme sen ajan rock-glamouria uhkuvassa McDonaldsissa kapakan omistajan saapumista avaamaan meille ovia. Hyvinkäästä pystyimme toteamaan, että siellä ei lauantaina ole yhtään apteekkia auki neljän jälkeen, ja että kaikki siihen mennessä näkemämme paikalliset olivat kännissä. Tanakasti vinossa seisovan sotamaalatun puuman olisi saanut matkaansa aivan keikkapaikan vierestä pyytämällä. Ja pitsan kaupanpäälle. Heti kohteeseen saavuttuamme olimme todenneet myös, että rumpali-Jannen autosta oli rengas puhki. Että tämähän menee nyt hyvin. Janne oli tullut toisella autolla jo hieman aiemmin. Itse asiassa hän kävi tarkistamassa Hyvinkään rock-yleisön meiningin jo edellisenä iltana For The Imperiumin keikalla. Eipä sillä, ei suuren bändimme suuret egot olisi yhteen autoon mahtuneetkaan. Tai sitten ne oli ne rummut ja bassovahvaripinkka. Kuomullinen peräkärry olisi jopa kiinnostava vaihtoehto. Missähän vauhdissa sellainen pysyy vielä auton perässä?

Roudaus, renkaanvaihto, soundcheck ja ruokailu. Yhteensä formulamaiset 7,6 sekuntia! Sen verran kesti sanoa nuo neljä sanaa. Oikeasti näihin toimintoihin meni jäätävästi aikaa. Kanssaorkesterimme Tulisaderankka ja Generation Divided hoitivat äänentoiston treenikämpiltään ja me hoidimme komppisoittimien kovan raudan lavalle pystyyn ja pöhisemään sekä parit valopömpelit tulille. Sillä aikaa Maiju ja NFD:n Janne vaihtoivat meidän Jannen renkaan. Soundcheck piti alkuperäisen suunnitelman mukaan olla tehty klo 18 mennessä, ja se olikin valmis heti vartin yli kahdeksan. Nälkäisten soittajien ja med hengareiden tankkaus hoidettiin viereisessä vihreän bonuksen Amarillo-ravintolassa. Otettiin Maijun kanssa sellainen lautanen, jossa oli vähän kaikkea kahdelle. Tai siis käytännössä 1,5:lle ja puolikkaalle. Neljästä paneroidusta fileestä minä söin siis kolme olettaen, että kyllähän ne sulaa reilun tunnin päästä alkavaan keikkaan mennessä. No ei ne sulaneet.

Keikan jälkeen oli ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta vahva tyytyväisyys, toisaalta kohtuuton pettymys. Kehuja tuli, ja kiitosta hyvästä meiningistä, mikä toki on tärkeintä. Viimeisessä välispiikissä tehdyn kyselyn perusteella meillä on yleisöä Hyvinkäällä jatkossakin. Ja olihan meillä maailman hienoin uusi taustalakana ensimmäistä kertaa käytössä. Siinä on lentäviä valaitakin, kuvitelkaa! Toisaalta laulullinen osuus jäi kaivelemaan, kun epäilyni epävireisestä suorituksesta osoittautui oikeaksi. Äänentoistossa olleista haasteista ei voi oikein syyttää ketään, paitsi ehkä itseään ja pihiyttään. Talkoilla saa talkoolaatua. Pääasia tietysti, että yleisöllä oli hyvät oltavat. Ja olihan soittaminen toki kuitenkin mukavaa. Niin kuin aina.

Kotimatkalla oli minun vuoroni olla ratissa. Kuunneltiin kattaus parhaita rock-musiikin klassikoita viime vuosikymmenten varrelta, ja Antti Tuiskun Peto on irti Kouvolan kohdalla. Mieleen muistui muutaman viikon takainen näky kyseisen kappaleen tahdissa kreisibailaavasta Tanssiorkesteri Tapparan rumpalista Levin Ihkussa. Tällä ajatuksella jaksoin hereillä Lappeenrantaan asti. Muut eivät. Soittolista ei ottanut lukua, eikä sisältänyt enempää Antti Tuiskua. Hyvä niin. Kello 04.07 istuin olohuoneen nojatuolissa kuunnellen asunnossa vallitsevia nukkumisen ääniä ja yrittäen sammuttaa kolajuomien ja kahvin aiheuttamaa pärinää umpiväsyneestä kehostani lasillisella portviiniä.

Sunnuntaina soitin erilaisen keikan kaupunginteatterin johtajan läksiäisissä. Äänentoiston oli toteuttanut ammattilainen, ammattilaisen laitteilla. Miksauspöytä näytti silmiini japanilaiselta hedelmäpeliltä, mutta teatterin äänimies Opa taiteili sillä kuin Dave Brubeck pianollaan. Sanoin hieman kaivanneeni tuollaista suorittamista edellisenä iltana vihjaten samalla, että aiomme soittaa vielä lisääkin keikkoja ja että siellä saattaisi olla tiskin takana tilaa. Ajatusta ei täysin tyrmätty heti. Jes! Ehkä meilläkin on joku päivä oma Opa.

Nyt on maanantai, ja ehdin vihdoin istumaan hetken aloillani. En kirjoittaakseni tätä, vaan koska junassa nyt ei vaan voi tehdä kovin monia muita asioita kuin istua. Juomassani on 30 prosenttia vähemmän sokeria. Minä kyllä tiedän miten siistiä on soittaa bändissä. Ja että päivätyö se sitten aina viimeistään nöyristää.

Nähdään seuraavalla keikalla! Ja toivottavasti kuullaan.

Lauri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *