Yllätys, saatana!

Oli synkkä ja myrskyinen helmikuisen sunnuntain ilta, kun puhelimeni yllättäen soi. Numero oli tuntematon, mutta ounastelin mainetta ja kunniaa, joten päätin vastata. Soittaja oli Christian Casagrande, joka kysyi Ylläriä mukaan Suomen paras duo –kilpailuun. Edelleen on mysteeri, mistä hän meidät bongasi, mutta väliäkö hällä – kisassa oltiin ja jännäily saattoi alkaa.

Kisapäivää edeltävänä iltana pakkasin rummut ja hain Laurilta basistin vehkeet, enää tarvitsi pakata ne auton kyytiin lähtöpäivän aamuna. Sisko onneksi lainasi autoaan, autossa piti olla paikat kolmelle henkilölle bändireleiden lisäksi. Yöllä sain melkein unta – mitä hittoa me oikein ajateltiin, kun suostuttiin tähän? Muut duot on varmaan luokkaa kitara ja solisti. Eihän rumpu+basso-duoja voi olla muita.

Eikä ollutkaan. Matka Lappeenrannasta Joensuuhun alkoi puoli yhden jälkeen 15.4. Jo ennen Lauritsalaa kyselin, ollaanko pian perillä mikä oli varmaan melko urpoa ottaen huomioon että minä olin kuski. Basisti heräsi kyselemään samaa vasta Joutsenon kohdalla. Matkalla kuunneltiin Porcupine Treetä, Riversideä, Northern Kingsiä ja Antti Huovilaa, koska Lauri halusi ehdottomasti kuulla Feeniks linnun. Koska kirjoitusasu on pielessä, biisin on pakko olla hyvä – eikö vaan?

Reilut kolme tuntia myöhemmin saavuttiin viimein Amarillon nurkille. Lauri haki hotellin respasta parkkilipun, vietiin auto parkkitalon yläkertaan, koska siellä oli ”Reilusti parkkitilaa!”, ja sitten paikkoja tutkimaan. Törmättiin Christianiin heti alkumetreillä. Kysyi, ollaanko me hyviä. ”Törkeen hyviä!” vastasin rehellisenä miehenä. ”No sitten voittekin varmaan vetää viimeisinä?”

Meidät ohjattiin ajamaan auto Amarillon lastauslaiturille, kamat kannettiin luonnollisesti sisään takaoven kautta. Rokkaristarban elämä alkoi pikkuhiljaa realisoitua: lastauslaiturin luona löyhkäsi kostean pahvin, biojätteen, sekajätteen, betonilattian ja bensiinin sekoitus. Aah ja nuuh. This is the life! Rullakko täyteen roudattavaa ja sitten mentiin. Kolme reissua myöhemmin oltiin lavalla kasaamassa bassorumpua, virveliä, tomia, telineitä, symbaaleita, vahvaria, johtoja ja bassoja. Nopeita jätkiä kun ollaan, homma oli ohi vartissa. Vein auton takaisin parkkiin ja ruvettiin Laurin kanssa kiskomaan kahvia ja plimpskaria.

Muutkin duot alkoivat saapua paikalle. Pääsivät tekemään soundcheckiä viiden jälkeen. Kuten arveltiin, muilla duoilla oli mukana lähinnä kitarat tai syntikka plus laulaja. Meidän ei kannattanut kasata kamoja täysin valmiiksi vain lyhyttä soundcheckiä varten, joten jätettiin se tehtäväksi vasta juuri ennen keikan alkua. Sitten odoteltiin.

Seiskan aikaan Christian laittoi homman alulle ja kertoi porukalle soittojärjestyksen. Kuusi duoa ennen meitä ja ”viimeisenä meille soittaakin Yllätysesiintyjä”. Olin jälleen kerran tyytyväinen bändin nimivalintaan – herätti hämmennystä, kun yksi duo sai tällaisen erikoisaseman. Ei haitannut lainkaan! Kolmannen duon kohdalla Lauri sortui tilaamaan jännityksenpurkuoluset. Limpparipoikain maine oli mennyttä. Neljännen kohdalla Lauri raapi otsaansa ja kaivoi juttupankistaan sopivat välispiikit. Siis sillä on juttupankki, miettikää. Sittenhän se hävisikin johonkin kävelemään ja keskittymään. Minä tyydyin rummuttelemaan jalkoja kapuloilla. Viidennen kohdalla sovittiin, että kuudennen aikana käydään jännäpissillä ja sitten homma on todellista.

Kuudes duo lopetti ja Lauria ei näkynyt. Olin paskoa housuuni, vaikka tiesin kyllä, että basisti on aina myöhässä. Onneksi Lauri saapui paikalle ja mentiin kasaamaan kamat loppuun soundcheckiä varten. Kisan miksaajalla oli törkeän näppärä iPadillä toimiva mikseri, joten soundcheck meni naurettavan nopeasti ja kivuttomasti äänimiehen kiertäessä vikkelästi salin meidän läpsytellessä. Voi tosin vikkelyys johtua iPadin sijaan siitäkin että ilmeinen ammattireiska oli kyseessä. Pari keuhkollista happea, Laurin alkuspiikit ja yksinäistä vesitornia alkuun, että saadaan porukka hämmentymään vähän lisää.

”Hei hei hei, seis seis. Eihän me näin kauas olla tultu paskaa musiikkia soittamaan! Ei meidän musiikki oo oikeesti tämmöstä.” sanoo Lauri ja aloitetaan oikeasti. Huomaa mut oli hitti – porukka taputti ja hurrasi biisin päätyttyä. Mitä hittoa? Mehän _ollaan_ törkeen hyviä! No ei oikeasti yllättänyt yhtään. Syyllisestä Maria Kiiski sai myöhemmin hupia, kun pääsi lavalle kiroilemaan keikkamme jälkeen. Saatana. Käyn jälkeen yleisö huusi we want morea. Mielettömän siisti tunne, mutta ikävä kyllä kolme biisiä oli ohje ja sitä noudatettiin. Poistuttiin lavalta odottelemaan jatkoon pääsevien duojen nimiä.

Oli hauska huomata miten KÄY! oli tarttunut kuulijakuntaan, rallattelivat menemään vielä keikan jälkeenkin. Melkomoista. Ilmeisesti oltiin myös jotenkin onnistuttu hämmästyttämään kanssakisaajia ja yleisön edustajia kombollamme.

Tapahtuman bloggari haastatteli meitä videolle keikan jälkeen – mitähän mahdettiin sille sanoa? Ei varmaan mitään viisasta. Saa taas kärsiä ja hävetä. Jokunen hetki siinä meni, mutta lopulta jatkoon menijät julkistettiin. Olin tietenkin jo varma, että päästään semifinaaleihin. Mutta se, että jatkoon menomme julkistettiin sanomalla ”Ja kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että toinen jatkoon menijä on Yllätysesiintyjä!” lämmitti mieltä.

Hemmetin hieno fiilis jäi hemmetin hienosta reissusta. Heitin myös aamulla töihinsä suuntaavat Laurin ja rouvan koteihinsa nukkumaan ennen kuin menin purkamaan lastin (tirsk) auton kyydistä, palautin laina-auton omistajalleen ja ajoin omalla autolla kotiin. Neljältä kävin nukkumaan hyvin ansaittua rokkistarban unta.

Kanssakilpailijoista omasta mielestä kovin duo oli Kara Sis, joka ei jostain syystä päässyt semifinaaleihin. Laurin suosikki Popkone -duo sen sijaan nähdään Helsingissä 18.9 jakamassa lava Yllätysesiintyjän(kin) kanssa.

Ohessa jokaisen duon yksi veto. Meillä siis viimeisenä.

Ja duojen haastattelut. Tässäkin viimeisinä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *